Blogi

8.5.2020

EU ja kollektiivisen itsekkyyden dilemma – hyväksytty puolustettava kollektiivi ja kansallinen etu

Helsingin yliopiston eurooppaoikeuden professori Leino-Sandberg kirjoitti vieraskynäpalstalla (HS 8.5.), että EU-vastuiden kasvu tuovan riskejä suomalaisille. Professori pohti aivan aiheellisesti, että koronapandemian aikaansaaman taloudellisen kriisin taltuttamiseksi tehtävät toimet voivat muuttaa EU:ta pysyvästi. Kirjoitus oli osa laajaa eurooppalaista keskustelua EU:n kriisirahoituksen mekanismeista ja erityisesti jäsenvaltioiden yhteisvastuullisten velkainstrumenteista päättämisestä.

Samoin voi käydä, mikäli toimia ei saada aikaiseksi. Yhdeksi tällaiseksi toimettomuuden aikaansaamaksi merkkipaaluksi voi hyvinkin tulevassa historian kirjoituksessa nousta EU:n kykenemättömyys auttaa Italiaa sen välittömässä hädässä, avunpyynnöstä huolimatta. Hetki oli symbolisesti tärkeä. Sen heijastama solidaarisuuden puute voi kuitenkin konkretisoitua kouriintuntuvalla ja pitkäkestoisella tavalla yhteisiä taloudellisten ratkaisuja sorvattaessa.

Kirjoittelin jokin aikaa sitten pöytälaatikkoon pätkän käsitteellistä pohdintaa liittyen ihmisoikeuksiin ja kansallisvaltioihin. Avaan ensin tuota aikaisempaa ihmisoikeuksiin liittyvää pohdintaa, jonka päätteeksi laajennan samaa logiikkaa koskemaan käsillä olevaa talouskriisiä pyrkien hyödyntämään aiempaa käsitteellistä määrittelyä. Käsitteenä ns. kollektiivisen itsekkyyden dilemma pureutuu paitsi ihmisoikeuksien universaaliuden problematiikkaan, myös kansainvälisen talouskriisin unionin tason hoitoon.

Akateemisen käsitteen muotoon puettuna dilemma kiinnittää huomion erittäin merkittävään valtioiden roolia ja muotoa haastavaan ongelmaan, jossa kansallisvaltion rajojen käsite on selvässä törmäyskurssissa kansainvälisen ihmisoikeusjärjestelmän tavoitteiden kanssa. Toki ihmisoikeus järjestelmä tunnistaa suvereenit valtiot ja oikeudet rajoihinsa, mutta jatkuvan parantamisen periaatteelle rakentuva ajatus ihmisoikeuksien toteutuksen parantamisena sekä toisaalta ihmisoikeuksiin sisäänrakennettu keskeinen oletus niiden universaaliudesta luovat rakenteellisen konfliktin kollektiiviselle itsekkyydelle perustuvan rajakäsityksen kanssa. Yksinkertaisesti sanottuna rajat rajaavat myös ihmisoikeuksien toteutumista. Eri puolin rajoja asuvat ihmiset kohtaavat erilaiset oikeudelliset todellisuudet.

Tällä tavoin havaitaan valtion rajakäsityksen olevan ratkaisemattomassa ristiriidassa ihmisoikeuksien tiettyyn hetkeen sidotun toteutumisen ja myös ominaisen jatkuvan parantamisen periaatteen kanssa. Kollektiivisen itsekkyyden dilemma voidaan laajentaa koskemaan ihmisoikeuksien lisäksi muitakin hyvinvoinnin jakautumista tai turvaamista koskevia kysymyksiä, kuten taloutta. Etenkin EU:n kontekstissa käsite on käyttökelpoinen kaikkea yhteistoimintaa tarkasteltaessa.

Niin kauan kuin Euroopan unionilla ei ole omaa suvereeniutta ja siten yhteistä kollektiivista itsekkyyden piiriä, jota puolustaa, ajavat jäsenvaltioiden omat itsekkyyden suojeltavat piirit ohi unionintasoisen me-ryhmän. Lyhyenä kyynisenä toteamuksena voi tiivistää ongelman ytimen siihen, että federalismi ei ole edennyt tarpeeksi pitkälle, jotta hyväksyttäväksi itsekkyydeksi tunnustettaisiin koko unionin alueen puolustamisen. Yhteisen eurooppalaisen identiteetin rakentaminen on ollut keskeinen osa koko EU:n projektia. Koronakriisi on karulla tavalla osoittanut, että tältä osin projekti on edelleen auttamatta kesken. Ainakaan yhteinen identiteetti ei ole kyllin vahva, jotta se syrjäyttäisi kriisitilanteessa omaa itse lähempänä olevan puolustettavan piirin eli kansallisvaltion ideaalin.

Tähän yhteisen itsekkyyden piirin puutteeseen törmää väistämättä myös ajatus yhteisvastuullisesta velasta unionin yhteisenä pelastustoimena. Keskinäisen solidaarisuuden tai yhtenäisyyden puutos ei ole täydellinen ja tämä osittainen yhteenkuuluvuuden tunne on mahdollistanut jo pienet ensiaskeleet yhteisvastuullisten talousmekanismien tiellä. Tähän mennessä toteutetut rakenteet tai instrumentit ovat kuitenkin vasta haparoivia ensiaskeleita todellisen yhteisvastuullisuuden tiellä.

Näin ollen esimerkiksi yhteisvastuullisuuden perusteita on edelleen haettava kansallisen kollektiivisen itsekkyyden kautta. Tämä tarkoittaa yleisemmin eurooppalaisessa poliittisessa julkisessa keskustelussa käytettyä kansallisen edun käsitettä. Jos yhteisvastuu pystytään perustelemaan kansallisen edun kautta, on se hyväksyttävissä. Mitä lyhyemmän vaikutusketjun kautta näin voidaan tehdä, sitä helpommaksi perustelu käy. Esimerkiksi Ranskalle, joka on tottunut perustelemaan kaikki toimet kansallisen edun kautta, tämä on yksinkertaista. Sen talouden kytkökset Italiaan, Espanjaan ja muihin etelän maihin ovat niin selkeät, että kansallista etua ei tarvitse sen suuremmin selittää.

Pohjoisen mailla, joiden tärkeimmät kauppakumppanit löytyvät mm. naapurimaista, Saksasta, Iso-Britanniasta, Yhdysvalloista tai Venäjältä, tämä kansallisen edun kautta perustelemisen ketju pitenee. Perusteluketjun pidetessä hyväksyttävyys heikkenee. Hyväksyttävyyttä ei helpota vaatimus ”yhteisen edun” nimissä laajentaa yhteisvastuullisuutta unionissa, koska epäsuhta vaatijamaiden ja yhteisvastuuta kavahtavien maiden kansallisen edun selvyydessä on ilmeinen.

Yksinkertaistaen yhteisvastuun laajentaminen vaatii joko pohjoisten maiden kansallisen edun parempaa perustelua tai vaihtoehtoisesti selkeitä toimia Ranskalta ja muilta vaatijamailta osoittaa, että he tulevat osaltaan luopumaan kansallisen edun vaatimisista tulevissa päätöksissä.

31.3.2020

Ajatuksia koronan ajalta

Kriisi alkaa sen tunnistamisella. Ensimmäisessä vuorossa on kaiken järjestäminen. Tunnelma on kuin tyyni myrskyn edellä.

Arki pakottautuu uuteen uomaan. Koteihin ja hiljaiseloon. Kaupungissa toimitaan poikkeustilanteessa ja odotetaan pahinta. Kestävyyttä mitataan ja viestinnällä on valtava rooli.

Ensimmäisenä kaatuvat pienet yritykset. Niiden työllisyysvaikutus on iso. Rooli arjessa myös. Paljon kauppaa ja palveluja uhkaa hävitä. Kekseliäät yrittäjät yrittävät selvitä.

Suuret yhtiöt ilmoittivat nopeasti mahdollisista lomautuksista. Näitä tulee vyörynä lisää. Neuvottelut vievät kuitenkin aikansa ja osa ilmoituksista on tehty varmuudeksi. Katsotaan kuinka moni palaa pakkolomalta työhön.

Levottomuuden tuntee nahoissa. Kaiku 90-luvulta hakkaa takaraivoa. Jos epävarmuus pysäyttää asuntokaupan, niin taloudessa muuttuu paljon. Seurausten ketju on herkkä. Rakentaminen hidastuu, ellei jopa pysähdy. Julkiset rakennushankkeet nousevat arvoonsa.

Törmäyksen vaimentaminen

Alun hämmennys on suuri. Kokonaisia toimialoja ilman varsinaista tekemistä. Koulukyytejä ei tarvita, bussissa istuu vain muutama. Kaikki yrittävät jatkaa, vaikka oikein mikään ei jatku.

Pelko epävarman edessä on jokaisella valtava. Huoli omasta työstä, yrityksestä ja toimeentulosta. Tarve saada turvaa. Kaupunki pystyy kantamaan suuremman taakan ja isomman riskin kuin muut. Päätetään jatkaa palkanmaksua ja sopimuksia. Niin hyvin kuin pystytään. Normaalitilan tavoin, vaikka vailla välttämätöntä tarvetta. Samalla saatetaan kaupunki valmiuteen kohtaamaan tuleva. Järjestellään työtä sinne, missä käsiä tarvitaan.

Tulee aika sopeuttaa, pakkokin, mutta se ei ole vielä. Otetaan ensimmäinen isku vastaan ja lievennetään tulevaa törmäystä.


Päätöksenteon jatkuvuus

Elämän on jatkuttava mahdollisuuksien mukaan normaalina. Pitääkö päätöksenteossa keskittyä vain koronaan vai voidaanko muuta valmistelua ja päätöksentekoa jatkaa? Maan hallitus on jatkanut sote-uudistuksen valmistelua, vaikka terveysjärjestelmä on ennen näkemättömän haasteen edessä elävässä elämässä. Sekin on viesti.

Myös paikalliset mittelöt jatkuvat. Ratikka odottaa valtuuston pöydällä, konserttitalon sijaintia sommitellaan, koulujen tilamurheisiin yritetään keksiä keinoja ja kaupunkikehityshankkeet pyrkivät edelleen piirustuspöydältä todellisuudeksi. Kevät näyttää kuinka monet punaiset henkselit kansioista löytyy.

Politiikka ei kuole. Ja eniten sitä tekevät he, jotka sanovat olevansa tekemättä. Toisille kriisi on tilaisuus keskeyttää tai lykätä itselle epämieluisaa päätöstä. Sote-uudistusta tai ratikkaa. Toisille tilaisuus viedä niitä eteenpäin. Jälleenrakennus tarvitsee valmiita suunnitelmia. Nousu ei tapahdu itsestään.

Ennustuksia ja elvytystä

Talouden liikkuva tasapaino juoksi horisontin taakse. Kunhan joku näkisi, että mihin suuntaan. Ekonomistit rakentavat tilannekuvia ja ennustuksia. Tuntuu, että jyrkänteen syvyyttä mitataan nyt Tarot-korteilla.

Kuntatalouden näkymä siirtyi hetkeksi sumusta säkkipimeään. Työllisyys, verotulokertymä ja mahdollisesti muuttuvat valtionosuudet ovat kaikki vielä hämärän peitossa. Kehysriihestä odotetaan tukipakettia. Nyt tarvitaan vahvistettuja lupauksia tulevasta. Muuten tulee rumaa jälkeä.

Uhkana on palvelujen supistaminen, lomautukset, investointien jäädyttäminen – ja kaikki tämä vain vahvistaisi kierrettä pohjalle. Pysyvät korkeat menot ja saamatta jääneet tulot ovat karu yhdistelmä. Sairaanhoitopiirit pelastavat henkiä kuluja säästämättä. Laskulle on löydyttävä yhteinen maksaja.
Kuntien investoinnit sopivat kanavaksi suunnata myös valtion elvytystä. Julkinen velka on kuitenkin yhdessä helpompi kantaa kuin yksityiset konkurssit. Kerettiläinen ajatus kokoomuslaiseksi?

Kaupungeista löytyy kohteita. Turussa uusi konserttitalo nopeasti putkeen ja viidessä vuodessa valmiiksi. Koulut kuntoon, ratikka maaliin ja Tunnin juna puheista raiteiksi. Tarvitaan kuntien investointirohkeutta lisääviä avustuksia valtion tukipaketteihin.

Tuki on poliittisia valintoja – polarisaatio voimistuu

Kaikki tietävät, että nyt kurssi muuttui. Paniikkinappuloita painetaan, ja myös rahaa. Vakaus halutaan varmistaa, maksoi mitä maksoi. Ovatko kaikki samassa veneessä, eritahtisessa pandemiassa? Voiko ennennäkemätön elvytys ja inflaatiotavoite nolla olla samassa yhtälössä? Suuri varjo voi tulla nousevasta protektionismista. Mitä käy vientiteollisuuden työpaikoille, jos vienti kohtaakin totuttua suuremmat esteet? Kuinka valuutat reagoivat pandemiaan ja sen eritahtiseen huippuun tai toipumiseen?

Kysymyksiä ja arvauksia on loputtomasti. Jos inflaatio kiihtyy elvytyksen voimasta, aiheuttaa se entistä kovempaa polarisaatiota. Asunnon omistaminen nousee entistä arvokkaammaksi eduksi. Tämä erotteleva tekijä näkyy karusti ja kovaa etenkin pääkaupunkiseudulla, missä entistä harvemmalla on ollut mahdollista hankkia omistusasunto. Harvenevalla joukolla oli siihen varaa edes nousukauden huipulla.

Työmarkkinajärjestelmä on vakavimman kriisinsä edessä. Samalla sen toimivuus on ensiarvoisen tärkeää levottomuuksien ehkäisemiseksi. Valintoja työssä olevien ja niissä sankaritekoihin venyvien oikeudenmukaisuuden tunteen, työssäkäyvien ja työttömien työnhakijoiden etujen vastakkaisuuden ja koko kansantalouden kestävyyden ristipaineessa. Sosiaalinen media on leimahdusalusta, jossa eturyhmät eivät tarvitse edes kipinää syttyäkseen.

Tuen muodot luovat eripuraa. Historiallisen suuri elvytys täytyy kanavoida jotenkin. Paljon sen luomasta mielenmaisemasta ratkaistaan kanavoinnin tavalla. Tämä on politiikan ydintä. Suora tuki yrityksille, lainantakaukset, julkinen kysyntä, verotuet investoinneille, rakentamisen kannusteet, sosiaaliturvan muodot. Kaikissa raha liikkuu ja aina joku pettyy. Ja kokee toisen saavan enemmän.

Kaiken inhimillinen hinta

Pandemia on sairauden ja kuoleman lisäksi valtava sosiaalinen kriisi. Vaikka sen inhimillisiä vaikutuksia pyritään kaikin keinoin pehmittämään, tulevat seuraukset jatkumaan pitkään. Eristäytymisestä aiheutuva yksinäisyys, nousevat mielenterveysongelmat, poikkeavan tilanteen luomat perheiden ongelmat, lastensuojelun kasvava tarve, erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden pärjääminen sekä kaikki kriisistä seuraavat kotitalouksien talousvaikeudet – luettelo koronan inhimillisestä hinnasta jatkuisi pitkään. Se tuntuu musertavalta.

Etäkoulu on osalle lähipainajainen. Riipaisee syvältä ajatella niitä lapsia, joille koti ei kriisin keskellä ole turvallinen paikka. Läsnäoloa vaativa koulu, kouluruokailu ja tukea tarvitsevia kädestä pitävä auttaminen ovat vahvimpia yhteiskunnan yhdenvertaisuutta lisääviä rakenteita. Nyt näitä tukipilareita ravistellaan kovaa.

Kriisi ei kohtele kaikkia samoin. Yhdelle hätä tarkoittaa huolta seuraavasta ruuasta. Toiselle ennen kokematonta pelkoa menettää omaksi koettu elintaso tai -tapa. Voimakkaasti velkaantuneesta keskiluokasta tiputus vaille työn tuomaa toimeentuloa voi olla kova. Omanarvontuntoa koetellaan. Kriisi ja sen edessä koettu voimattomuuden tunne on yhteinen, vaikka vaikutukset ovatkin yksilöille erilaisia.

Tästä kaikesta selviämisessä peruspalvelujen arvo tulee ilmi. Terveys ja koulut edellä. Sosiaalipalveluiden tukiverkko, nuorisotyön toivo, vanhuspalvelujen turva, kulttuurin ja liikunnan voima. Väitän, että lyömätön yhdistelmä yksilön parhaaksi, yhteisin varoin.
26.3.2020

EU:n löydettävä itsensä

EU:n olisi viipymättä löydettävä itsensä maailmaa ja omaa maanosaa repivän pandemian keskellä. Jäsenvaltioiden johtajien ja EU-instituutioiden puhetorvien pitäisi pystyä osoittamaan, että EU on yhteinen arvoyhteisö, jolla on merkitystä myös vaikeana hetkenä. Omien puolustamisen, avun ja solidaarisuuden pitää ulottua jäsenvaltioiden rajojen yli. Symbolisilla julistuksilla on merkitystä, konkreettisilla avun ojennuksilla vielä enemmän.

Arvet, yksin jäämisen pelko ja hylkääminen kalvavat pitkään, mikäli jäsenvaltioiden asenne jatkuu Italian kokemalla tiellä. EU:n toimettomuudessa ja neuvottomuudessa ei voi piiloutua sen instituutioiden toimialaa tai -valtaa koskevien muodollisten rajausten taakse. Unioni on jäsenvaltioidensa summa, kaikki me yhdessä. Jäsenvaltioiden keskinäistä apua ei rajoita yksikään EU:n perussopimus. Johtajien haluttomuus ja kyvyttömyys puolustaa myös naapuria sen sijaan rajoittavat.

Ilman todellista yhteisen avun ja solidaarisuuden osoitusta EU on jälleen vakavan eksistentiaalisen kriisin edessä, kunhan pandemian jälkipyykkiä joskus päästään pesemään.