Blogi

8.5.2020

EU ja kollektiivisen itsekkyyden dilemma – hyväksytty puolustettava kollektiivi ja kansallinen etu

Helsingin yliopiston eurooppaoikeuden professori Leino-Sandberg kirjoitti vieraskynäpalstalla (HS 8.5.), että EU-vastuiden kasvu tuovan riskejä suomalaisille. Professori pohti aivan aiheellisesti, että koronapandemian aikaansaaman taloudellisen kriisin taltuttamiseksi tehtävät toimet voivat muuttaa EU:ta pysyvästi. Kirjoitus oli osa laajaa eurooppalaista keskustelua EU:n kriisirahoituksen mekanismeista ja erityisesti jäsenvaltioiden yhteisvastuullisten velkainstrumenteista päättämisestä.

Samoin voi käydä, mikäli toimia ei saada aikaiseksi. Yhdeksi tällaiseksi toimettomuuden aikaansaamaksi merkkipaaluksi voi hyvinkin tulevassa historian kirjoituksessa nousta EU:n kykenemättömyys auttaa Italiaa sen välittömässä hädässä, avunpyynnöstä huolimatta. Hetki oli symbolisesti tärkeä. Sen heijastama solidaarisuuden puute voi kuitenkin konkretisoitua kouriintuntuvalla ja pitkäkestoisella tavalla yhteisiä taloudellisten ratkaisuja sorvattaessa.

Kirjoittelin jokin aikaa sitten pöytälaatikkoon pätkän käsitteellistä pohdintaa liittyen ihmisoikeuksiin ja kansallisvaltioihin. Avaan ensin tuota aikaisempaa ihmisoikeuksiin liittyvää pohdintaa, jonka päätteeksi laajennan samaa logiikkaa koskemaan käsillä olevaa talouskriisiä pyrkien hyödyntämään aiempaa käsitteellistä määrittelyä. Käsitteenä ns. kollektiivisen itsekkyyden dilemma pureutuu paitsi ihmisoikeuksien universaaliuden problematiikkaan, myös kansainvälisen talouskriisin unionin tason hoitoon.

Akateemisen käsitteen muotoon puettuna dilemma kiinnittää huomion erittäin merkittävään valtioiden roolia ja muotoa haastavaan ongelmaan, jossa kansallisvaltion rajojen käsite on selvässä törmäyskurssissa kansainvälisen ihmisoikeusjärjestelmän tavoitteiden kanssa. Toki ihmisoikeus järjestelmä tunnistaa suvereenit valtiot ja oikeudet rajoihinsa, mutta jatkuvan parantamisen periaatteelle rakentuva ajatus ihmisoikeuksien toteutuksen parantamisena sekä toisaalta ihmisoikeuksiin sisäänrakennettu keskeinen oletus niiden universaaliudesta luovat rakenteellisen konfliktin kollektiiviselle itsekkyydelle perustuvan rajakäsityksen kanssa. Yksinkertaisesti sanottuna rajat rajaavat myös ihmisoikeuksien toteutumista. Eri puolin rajoja asuvat ihmiset kohtaavat erilaiset oikeudelliset todellisuudet.

Tällä tavoin havaitaan valtion rajakäsityksen olevan ratkaisemattomassa ristiriidassa ihmisoikeuksien tiettyyn hetkeen sidotun toteutumisen ja myös ominaisen jatkuvan parantamisen periaatteen kanssa. Kollektiivisen itsekkyyden dilemma voidaan laajentaa koskemaan ihmisoikeuksien lisäksi muitakin hyvinvoinnin jakautumista tai turvaamista koskevia kysymyksiä, kuten taloutta. Etenkin EU:n kontekstissa käsite on käyttökelpoinen kaikkea yhteistoimintaa tarkasteltaessa.

Niin kauan kuin Euroopan unionilla ei ole omaa suvereeniutta ja siten yhteistä kollektiivista itsekkyyden piiriä, jota puolustaa, ajavat jäsenvaltioiden omat itsekkyyden suojeltavat piirit ohi unionintasoisen me-ryhmän. Lyhyenä kyynisenä toteamuksena voi tiivistää ongelman ytimen siihen, että federalismi ei ole edennyt tarpeeksi pitkälle, jotta hyväksyttäväksi itsekkyydeksi tunnustettaisiin koko unionin alueen puolustamisen. Yhteisen eurooppalaisen identiteetin rakentaminen on ollut keskeinen osa koko EU:n projektia. Koronakriisi on karulla tavalla osoittanut, että tältä osin projekti on edelleen auttamatta kesken. Ainakaan yhteinen identiteetti ei ole kyllin vahva, jotta se syrjäyttäisi kriisitilanteessa omaa itse lähempänä olevan puolustettavan piirin eli kansallisvaltion ideaalin.

Tähän yhteisen itsekkyyden piirin puutteeseen törmää väistämättä myös ajatus yhteisvastuullisesta velasta unionin yhteisenä pelastustoimena. Keskinäisen solidaarisuuden tai yhtenäisyyden puutos ei ole täydellinen ja tämä osittainen yhteenkuuluvuuden tunne on mahdollistanut jo pienet ensiaskeleet yhteisvastuullisten talousmekanismien tiellä. Tähän mennessä toteutetut rakenteet tai instrumentit ovat kuitenkin vasta haparoivia ensiaskeleita todellisen yhteisvastuullisuuden tiellä.

Näin ollen esimerkiksi yhteisvastuullisuuden perusteita on edelleen haettava kansallisen kollektiivisen itsekkyyden kautta. Tämä tarkoittaa yleisemmin eurooppalaisessa poliittisessa julkisessa keskustelussa käytettyä kansallisen edun käsitettä. Jos yhteisvastuu pystytään perustelemaan kansallisen edun kautta, on se hyväksyttävissä. Mitä lyhyemmän vaikutusketjun kautta näin voidaan tehdä, sitä helpommaksi perustelu käy. Esimerkiksi Ranskalle, joka on tottunut perustelemaan kaikki toimet kansallisen edun kautta, tämä on yksinkertaista. Sen talouden kytkökset Italiaan, Espanjaan ja muihin etelän maihin ovat niin selkeät, että kansallista etua ei tarvitse sen suuremmin selittää.

Pohjoisen mailla, joiden tärkeimmät kauppakumppanit löytyvät mm. naapurimaista, Saksasta, Iso-Britanniasta, Yhdysvalloista tai Venäjältä, tämä kansallisen edun kautta perustelemisen ketju pitenee. Perusteluketjun pidetessä hyväksyttävyys heikkenee. Hyväksyttävyyttä ei helpota vaatimus ”yhteisen edun” nimissä laajentaa yhteisvastuullisuutta unionissa, koska epäsuhta vaatijamaiden ja yhteisvastuuta kavahtavien maiden kansallisen edun selvyydessä on ilmeinen.

Yksinkertaistaen yhteisvastuun laajentaminen vaatii joko pohjoisten maiden kansallisen edun parempaa perustelua tai vaihtoehtoisesti selkeitä toimia Ranskalta ja muilta vaatijamailta osoittaa, että he tulevat osaltaan luopumaan kansallisen edun vaatimisista tulevissa päätöksissä.